(käännös: Minna Hokkanen)

  

Joka kerran tarinateatteriesityksissämme tunnen kunnioitusta ja liikutusta elämänviisauksien ja – totuuksien paljastuessa kamppailujen ja rutiinien kanssa elävien ihmisten tarinoissa. Yksi tarina kutsuu esiin toisen, syntyy tarinoiden kudelma. Puolentoista tunnin esityksen edetessä yleisön joukossa syntyy yhteisyyden tunne; tunne siitä, että ”on ilo olla elossa” läpäisee koko tilan. Minusta tuntuu usein, että niin kauan kuin me luotamme esiin nouseviin tarinoihin ja teemme ne uskollisesti, esityksen päättyessä kaikki on hoitunut kuin itsestään. 

Kuitenkin, vaikka se on harvinaista, joskus on hetkiä, jolloin esityksen virtaan ei täysin voi luottaa, vaan joudumme hetkittäin puuttumaan siihen. Esimerkiksi; kertoja kertoo tarinan, jossa hän lausuu epäasiallisia kommentteja muista, kertoo epäeettisestä toiminnasta, tai käyttää epäeettistä kieltä yleisön edessä.  Näissä tapauksissa niin tarinateatterinäyttelijät näyttämöllä, kuin myös yleisö tuntevat olonsa epämukavaksi ja levottomaksi todistaessaan tätä prosessia; tilaan syntyy hermostunut jännite. On hetkiä, jotka haastavat sosiaalisen vastuumme, tietomme ja taitomme tarinateatterin tekijöinä.

 Tarinateatteriryhmä AZ järjesti neljän erikoisoppitunnin sarjan peruskoulun 12. luokan oppilaille (oppilaiden ikä 12 - 13 vuotta). Oppilaat olivat kokeneet luokan kurin murtumisen ja kiusaamista. Niin koulun rehtori, vararehtori, kuin luokanopettajatkin olivat yrittäneet lähestyä asiaa eri tavoin. Tarinateatteriryhmä kutsuttiin kouluun, sillä tarve oli vakava. Koulu toivoi, että lapset oppisivat ”ymmärtämään ja myötäelämään toisen kivun”, ”ilmaisemaan oman kipunsa ja toimimaan puolustajana”, sekä ”ryhtymään toimenpiteisiin nähdessään kiusaamista, sen sijaan, että he ovat sen suhteen välinpitämättömiä.”

  Jokainen tarinateatteri AZ:n jäsen joutui miettimään ja opettelemaan tarinateatterin etiikkaa, kun kiusaamistarinat alkoivat nousta esiin, sillä he olivat sitoutuneet tähän prosessiin. Eräs tarina kertoi siitä, kuinka oli ”hauskaa vetää tuoli kaverin alta, niin että se putos.” Toinen tarina kertoi siitä, kuinka ”mä piilotin kaverin kengät, eikä siitä koitunut mulle mitään harmia.” Tietenkin nämä tarinat olivat epäeettisiä, eivät ainoastaan kouluympäristön näkökulmasta, vaan myös tarinoina yleisestä sosiaalisesta käytöksestä.

 Kohtasimme kyseenalaisia eettisiä näkökulmia, sillä tarinat asettuivat usein vastakkain tarinateatteriin kuuluvien arvojemme kanssa. Toisin sanoen, ongelmallista oli kysyä itseltämme tarinateatterin tekijöinä: ”Onko ok näytellä nämä tarinat?”, ja toisaalta arvostaa tarinateatterin roolia, joka ”hyväksyy kenen tahansa kertojan minkä tahansa tarinan.”   Oppilas kertoi ”kiusaaminen on hauskaa ”- tarinan. Hänen tarinansa piti tulla kuulluksi, puhtaasti, ilman heijastuksia, hänen kokemuksensa täytyi toteuttaa näyttämöllä ilman kriittisyyttä. Joka kerran kun epäeettinen tarina nousi esiin, me yritimme täyttää tilan, ja jokainen kerta oli esityksellemme haaste. Tämän kokemuksen pohjalta olemme päätyneet kahden fokuksen yhteyteen tarinateatterin harjoittamisessa: hyväksyä kertojan tarina sellaisena kuin se on, ja osoittaa sosiaalista vastuuta suhteessa yleisöön. Seuraavassa esimerkkejä:

 Ohjaajana – tuoda tietoisesti esiin ”uhrin” näkökulma ”yllyttäjän” tarinan jälkeen.

 Erityisesti kouluesityksissä ohjaaja kutsuu esiin niiden tarinoita, jotka ovat olleet kiusaamisen kohteena kysymällä: ”Ketä teistä on kiusattu?” Monessa tapauksessa näytti siltä, että pystyimme luomaan tasapainon tuomalla esiin tarinoiden molemmat puolet. Kuitenkin, oli hetkiä, jolloin oppilaat olivat täysin hiljaa. Tällaisessa tilanteessa ohjaaja yritti houkutella tarinaa esiin kysymällä: ”Jos sinua kiusattaisiin, niin millaista se olisi?”, tai kommentoimalla itse: ”Jos minua kiusattaisiin, niin olisin surullinen, vihainen ja yksinäinen, etenkin jos kukaan ei tuntuisi välittävän.”

 Näyttelijänä – yksi näyttelijöistä voi valita roolin, joka kommunikoi ”objektiivisesta asemasta” käsin ja tuo esiin ”reilun ja eettisen” näkökulman.

 ”Tuolin alta vetäminen on hauskaa” – tarinassa näyttelijä, joka on tuolin roolissa, voi kuiskailla kommentteja, kuten: ” Ei oo hyvä idea.” ”Olis parempi jättää tekemättä.” ”Ootko varma?” ”Siihen voi sattua.” ”Siihen sattu.” ”Se näyttää vihaselta.” Ja / tai: ”Se on kärsivällinen, mutta näyttää siltä, että se haluis itkeä.” Kenkienpiilotustarinassa näyttelijä, joka on kengän roolissa voi näytellä ja kommunikoida. ”Mä olen täällä. Etsi mut.” ”Toi poika sen teki.” ” Tää on kamalaa.” ”Sä olet etsinyt mua kauan.” ”Voiko kukaan auttaa löytämään mut?” Ja / tai: ”Miten se pääsee kotiin ilman mua?” Näyttelijöiden on tärkeää olla tietoisia siitä, että kertojaa ja yleisöä ei pidä läksyttää, vaan heidän tulee pitäytyä tarinassa niin kuin se on kerrottu.

 Tarinateatterin harjoittaminen nostaa esiin paradokseja ja ongelmia, jotka voimme kohdata ottamalla käyttöön eri metodeja, teatterillisia muotoja ja monitasoisia, sosiaalisia käytäntöjä.

 

 

Olen viime aikoina pohtinut sanaa ”rehellisyys”. Useimmille se merkitsee jonkinlaista vilpittömyyttä. Kun rehellinen ihminen löytää kadulta lompakon, hän yrittää etsiä sen omistajan, eikä ota lompakosta rahoja itselleen. Rehellisyys näyttäisi myös olevan epäsuorasti yhteydessä mielihyvän tavoitteluun. Jos et ole rehellinen, sinulla ei ole ”selkärankaa”, annat helposti periksi rahanhimolle, vallanhimolle, kuuluisuudentavoittelulle – jopa toisen ihmisen kustannuksella. Kun ajattelen asiaa enemmän, rehellisyys liittyy myös käsitykseen itsestä. Rehellisyys johtaa polulle kohti korkeampaa hyvää. Jotta tämä voisi tapahtua, tarvitsemme käsityksen omista rajoistamme. Suhteeni rakastettuuni ei perustu rehellisyyteen, ellei minulla ole käsitystä omista rajoistani. Äiti, joka ei ymmärrä rajaa itsensä ja lapsensa välillä, ei näe lapsen yksityiskirjeiden lukemisessa mitään väärää. 

Tarinateatterin eräs piirre on, että se edellyttää rehellisyyttä. Uskon, että se myös opettaa rehellisyyttä. Kuinka niin? Tarinateatteri näyttää jo määritelmästään käsin vaativan tekijöiltään itsetuntemusta ja vastustavan itsetyytyväisyyttä. Tarinateatterissa meidän täytyy jatkuvasti kyetä tekemään ero itsemme ja toisten välillä. Esimerkiksi näyttelijöinä me kuuntelemme kertojaa ja saamme impulssin, kuinka näytellä hänen tarinansa; syntyykö tämä impulssi todella kertojan tarinasta vai perustuuko se vain meidän omiin juttuihimme? Näyttämöllä toimimme yhdessä muiden näyttelijöiden kanssa; työskentelenkö todella yhdessä heidän kanssaan, jotta tarina saisi täyttymyksensä, vai hakeudunko tiedostamattani keskinäyttämölle, koska haluni tulla yleisön rakastamaksi on niin suuri? Suostunko ohjaajana todelliseen vuorovaikutukseen kertojan kanssa saadakseni tarinan esiin, vai manipuloinko prosessia nauttiakseni vallasta ja näyttääkseni itse tärkeältä?

 Myös kertojat kohtaavat rehellisyyden haasteen. Tarinateatterin tekijöinä aistimme heti, kunnioittaako kertoja esiin nousevaa tarinaa, nöyrtyykö hän sen edessä, vai sortuuko hän itsetyytyväisenä johonkin sadoista manipulaation ja huomiontarpeen keinoista.

 Kokemukseni mukaan tarinateatteriprosessi tuo rehellisyyttä myös ryhmän elämään – ainakin silloin kun prosessiin sitoutuneet yksilöt ovat sille avoimia. Esimerkiksi, vakiintuneen ryhmän päätöksentekoa siivittää keskinäinen ymmärrys, sillä he ovat oppineet rehellisesti neuvottelemaan ja ottamaan huomioon sekä omat, että toisten toiveet. Yhdessä he kulkevat kohti korkeampaa hyvää.

 Kun tarinateatteri jatkaa kasvuaan ja muuttuu moni-ilmeisemmäksi, sen piiriin tule yhä enemmän ihmisiä, joiden käsitys rehellisyydestä ei ole kovin kehittynyt. Tämä ei ole tuomio. Kasvatuksessamme, tai sen puutteessa, on monia tekijöitä, jotka voivat johtaa tähän tilanteeseen. Suurin tekijä on ehkä nyky-yhteiskunnan materialistinen ja kilpailuhenkinen arvojärjestelmä. Itse asiassa vain harvat meistä kasvavat elämään rehellisyyden ja suoraselkäisyyden hengessä. Tässä mielessä tarinateatteri ja sen opetukset asettuvat vastakkain modernin elämän ytimen kanssa – olla hengessä antelias, asettaa kertoja oman itsen edelle, jakaa näyttämö muiden esiintyjien kanssa, olla nöyrä tarinoidemme mysteerin edessä. Voi olla, että tarinateatteri rehellisyyden välineenä on sen piirteenä yhtä tärkeä, kuin tarinateatteri teatterina, ja myös syy sen kestävään vetovoimaan.

 Tällä esipuheella tahdon ottaa esiin kaksi erityistä eettistä ongelmaa, jotka tt - yhteisön piirissä kohtaamme. Ensimmäinen koskee kollegojen välisiä suhteita. Reagoimme usein tunteella muihin tt-ryhmiin ja yksittäisiin tekijöihin. Tunnemme kateutta, ylenkatsetta, kilpailunhalua. Nämä tunteet saattavat olla väistämättömiä. Niiden mukaan toimiminen on kuitenkin vastoin rehellisyyden vaatimusta ja saattaa johtaa epäeettiseen käytökseen. Kun osoitamme julkisesti kunnioitusta tt-kollegojamme kohtaan, toimimme myönteisesti ja eettisesti. Se tarkoittaa, että kerromme heille toiminnasta, joka vaikuttaa heihin. Se tarkoittaa, että konsultoimme heitä asioista, jotka koskevat molempia ryhmiä. Se merkitsee, että kunnioitamme heidän älyllistä pääomaansa.

 Suoraselkäisesti ja rehellisesti toimiminen naapuriryhmää kohtaan on erityisen haastavaa silloin, kun he eivät toimi samoin meitä kohtaan. Tällaisessa vaikeassa tilanteessa pidämme kiinni eettisestä käytöksestä, suojaten samalla itseämme, ja omaisuuttamme parhaamme mukaan.

 Tarinateatterin edelleen monimuotoistuessa emme voi olettaa, että jokainen uusi tulija on läpikotaisin rehellisyyden ja suoraselkäisyyden kyllästämä. Siksi tuen voimakkaasti ajatusta, että IPTN:n sivuilla nostetaan näkyville julkilausuma eettisestä toimintatavasta. Se antaa selkeät suuntaviivat niitä tarvitseville.

 Tärkeintä eivät kuitenkaan ole käytöstavat, vaan suhteiden luomisen korostaminen. Siellä, missä tarinateatteriryhmät kokoontuvat vuosittaisiin tapaamisiin, kehittyy pohja eettisille suhteille, koska näitä suhteita ruokkii aika. Kun vietämme aikaa yhdessä, kuuntelemme toistemme tarinoita. Koska olemme oppineet tuntemaan toisemme, se kannustaa meitä löytämään ratkaisun mihin tahansa ongelmaan, mikä taas edistää yhteistä hyvää. Päämäärämme kollegiaalisissa suhteissa muuttuu samanlaiseksi, kuin päämäärämme näyttämöllä – työskentelemme yhdessä tehdäksemme laajemman tarinan näkyväksi. Tästä syystä tuen voimakkaasti paikallisia tapaamisia.

 Toinen huoli liittyy niihin vasta-alkajiin, jotka luulevat tietävänsä enemmän kuin oikeasti tietävät. Esimerkiksi: luokanopettaja osallistuu kahden päivän tarinateatterin johdantokurssille. Myöhemmin kurssin ohjaaja kuulee, että opettaja tekee tarinateatteria oppilaidensa kanssa. Ohjaaja tuntee olonsa epämukavaksi, sillä hän tietää, että tämä opettaja ei hallitse tarinateatteria riittävästi voidakseen opettaa sitä vastuullisesti ja turvallisesti. Ohjaaja tuntee syyllistyneensä epäeettiseen toimintaan. Hän ylenkatsoo opettajaa, joka ei ole ymmärtänyt, kuinka paljon aikaa vakaan tarinateatteri-identiteetin rakentaminen vaatii.

Parempi toimintatapa olisi kärsivällisesti ruokkia suhdetta tähän opettajaan, jotta hän ymmärtäisi lisäkoulutuksen tarpeellisuuden. Samalla mielestäni on hyvä ajatus, että alkeiskurssin päätteeksi jaetaan selvitys eettisistä käytännöistä, ehkä lähdeluettelon liitteenä. Tämä selvitys toimisi varoituksena liian nopeasta etenemisestä tarinateatterin harjoittamisessa. Pohjan pitää olla tarpeeksi vakaa toiminnan kaikilla osa-alueilla.

(Koulun kotisivuilla on tällainen selvitys, joka on suunnattu akateemisesti koulutetuille, kts. ”Kirje opettajille”)

Yhteenvetona ehdotan kahta käytännön toimenpidettä – julkilausuma kollegiaalisesta etiikasta IPTN:n kotisivuilla ja selvitys vasta-alkajille jaettavaksi johdantokurssien päätteeksi lähdeluettelon liitteenä.

Ytimessään tarinateatteri ilmentää eettistä toimintatapaa. Se vaatii meiltä rehellisyyttä joka käänteessä. Se myös opettaa meille rehellisyyttä ja osoittaa tien kohti korkeampaa hyvää.